Katri Lietsala // Veikkaan, että Sydän paikaltaan -blogista on tulossa hiljaisten ääni. Siellä on käynnissä keskusteluja, jotka osoittavat, että kuilu viranomaisen ja tavallisen ihmisen välissä on olemassa ja esimerkkejä tapauksista, jotka saavat miettimään, että on hankala kehittää verkkoviestintää, jos jo pelkästään tavallisessa asioinnissa ihmiset törmäävät seinään ottaessaan viranomaisiin yhteyttä.
Verkkoviestinnässä on jätetty liian isosti tulkinnanvaraa kuhunkin kuntaan, jonka vuoksi yhtenäistä käytäntöä ei ole koko maassa, miten viranomaisen tulisi osallistua verkossa. On hyvää yritystä, kuten Sosiaaliportti, ja toisessa ääripäässä viranomaiset, jotka eivät Sydän paikaltaan -blogin mukaan vastaa edes sähköposteihin.
Kirjoitin Gemilon blogissa jokin aika sitten katsauksesta, joka on annettu hallinnolle sosiaalisesta mediasta. Katsauksessa suositellaan esimerkiksi seuraavaa: “Siellä, missä käydään keskustelua tai esitetään kysymyksiä selvästi julkiseksi tarkoitetussa asiayhteydessä ja vakavassa tarkoituksessa, olisi hyvä hallinnon olla kuulolla ja tarvittaessa kansalaisten käytettävissä.”
Anja Alasillan blogi sai miettimään taas eilen, miksi viranomaisen pelkokertoimeksi riittää, osallistuako vai ei netissä keskusteluihin.
Henkilökohtaisesti en usko, että virkamiesvastuussa olevat voivat oikeasti alkaa vastata jokaiseen blogiin ja sivustolle, joita on olemassa. Ihan jo siksikin, että kaikkia näitä ei vain löydä ja siksi, ettei ole aikaa, resursseja, osaamista tai asenne kohdallaan.
Vastatessa tulee helposti normiksi, että pitää vastata sitten kaikkiin, jotta kohdellaan kansalaisia tasa-arvoisesti ja koska ihmiset alkavat olettaa, että näin toimitaan. Tällaista investointia ei taida olla viranomaisten budjeteissa. Jos on, niin saa vinkata kommenteissa.
Käsi sydämelle: veruke vai todellinen syy?
Monessa paikassa ollaan jo nyt resurssien kanssa tiukoilla, joten ymmärrän tekijöiden hädän, ettei aika vain riitä kaikkeen. Jos vielä oma osaaminen ei ole kohdallaan, niin hätä lienee sitäkin suurempi, koska sosiaalisessa mediassa yhtäkkiä vaaditaankin vastaamaan omana itsenä, omilla taidoilla – ja toisin kuin puhelinsoiton aikana kaikki jää talteen arvioitavaksi.
Mitä sitten voisi tehdä? Minusta julkishallinnon kannattaisi rohkeammin avata keskusteluja omilla sivuillaan. Jos ihmisillä on kysymyksiä, ne eivät ole koskaan turhia kyseisille ihmisille, vaan se kertoo, ettei tieto vain ole mennyt perille tai sitä ei ole ollut oikeassa muodossa tai riittävästi tarjolla.
Avoimempi kysymysten ja vastausten käsittely (siltä osin kuin se on mahdollista ilman yksityisyydensuojan rikkomista) voisi näkyä vähempänä työmääränä vastaavasti muissa töissä, kun puhelimitse ei tulisi enää niin paljon yhteydenottoja ja toisaalta samojen kysymysten äärellä voisivat katsoa, josko vastaus onkin jo annettu. Yhteydenottamista voi myös helpottaa, kuten Opiskelijaksi.netissä on tehty tarjoamalla varauskirja, josta nuori pääsee valitsemaan ohjausajan opolle.
Virallinen tieto pitää saada varmistetusta lähteestä ja siksi alleviivaan, että edelleen tarvitaan viranomaisten omia sivustoja. Niitä pitäisi vain tuulettaa isolla kädellä – ja sydämellä – jotta ne vastaisivat paremmin nykyaikaa.
Samalla tavoin pitäisi kunkin tuulettaa omia ajatuksiaan, jotta ei ala ajatella esimerkiksi asiakkaiden yhteydenottoja “hyökkäyksinä“, joihin pitää esimiehen kanssa suunnitella toimia, kuten eräässä Sydän paikaltaan -blogiviestin kommentissa oli.
Poterotko meitä vain kutsuvat? Se on kaikkien tappio.
- Turha tässä puhua mistään nettikeskustelusta ja tunnistautumisesta. Nämä jankkaajat eivät tahdo keskustella mistään eikä koskaan. Nimimerkki Johtva ohjaaja, kommentti Sydän paikallaan -blogissa 10.8.2010.
Tilaa syöte